Marjukka kävi Sylvan tukihenkilökurssin, joka oli tarkoitettu tukihenkilöksi haluaville. Kuukauden päästä oli työnohjaus, jossa sama porukka näki taas toisensa.

Saavuimme perjantaina illan suussa Hotelli Arthuriin Helsinkiin. Aloitimme yhteisen viikonlopun tutuilla tutustumisleikeillä aiheista "kuka minä olen, mitä olen sairastanut" jne. Käytyämme läpi kurssin sisällön tuli ainakin minulle ajatus, että tuleepa olemaan rankkaa, mutta sitäkin antoisampaa...

Sen jälkeen suuntasimme Ravintola Mayaan illalliselle. Ja toki kun on kyse nuorista aikuisista, piti käydä tutustumassa Helsingin yöelämään. On se vaan niin ihmeellistä, miten ihmiset, joilla on samanlainen tausta, tuntevat helposti yhteenkuuluvuutta!

Lauantai starttasi käyntiin luennolla, joka käsitteli kriisin eri vaiheita. Sen piti meille psykologian opettaja Tiina. Pakollisen ravintotankkauksen jälkeen taitoimme matkan kohti Syöpäklinikkaa. Kuuntelimme aluksi esittelyn Sylvan tukihenkilötoiminnasta, jonka pitivät Maija-Riitta Leppänen ja Anna Miettinen.

Tässä vaiheessa minulla oli hieman ahdistavia tunteita. Kauhea tunneryöppy valtasi minut, kun tiedostin, että seuraavaksi olisi tutustuminen osasto 7:ään. Tällä osastolla minua nimittäin hoidettiin 3 vuotta sitten. Kauheaa tunnelatausta ja uudelleen elämistä helpotti se, että tapasin käytävällä omahoitajani hoitojaksojen ajalta. Huh, mikä tunneryöppy ja kävipä se ihan voimille! Mutta onpahan sekin tehty.

Kun palasimme sairaalasta, oli vuorossa keskustelua. Suuntasimme sitten illalliselle ravintola Cantina Westiin, missä juhlimme myös kurssilla olevan Janin synttäreitä. Sunnuntaiaamuna oli vuorossa viimeinen rupeama ja rutistus koulutusta ennen kuin lähtisimme kotiin. Eikä edes tuntunut haikealta erota, kun oli tiedossa iloinen jälleennäkeminen jo kuukauden päästä!

Työnohjauksessa Holmassa

Saavuin perjantai-iltana Holman kurssikeskukseen. Sieltä muut nuoret jo tallustivatkin bussipysäkiltä kohti majapaikkaa Jukolaa. Majoituimme omiin "koppeihimme" ja kiiruhdimme nälkäisinä syömään. Ilta kului seurapelejä pelaillen ja varovasti toisiin tutustuen ja tunnustellen. Kukin hiippaili sitten pikku hiljaa unten maille.

Lauantaina aamupalalle ilmestyi aamu-unisia, mutta tyytyväisiä kasvoja. Oli tiedossa työnohjausta vanhoille tukihenkilöille ja koulutusta uusille, draaman ja keskustelun avulla. Asioiden käsittely draaman keinoin toi uutta ulottuvuutta asioiden omaksumiseen. Kävimme keskustelua mieltä askarruttavista asioista.

Ruokailun jälkeen päätimme lähteä porukalla sauvakävelylle, kun oli niin hieno sää. Jokainen omaan tahtiin "hiihdellen" tai hitaimmat maisemista nautiskellen kuljettiin eteenpäin. Siinä tallustellessa mieli lepäsi ja vajosin omiin ajatuksiin. Mietin, miksi olin siellä. Olin kurssilla kouluttautumassa muita nuoria varten, mutta tämä oli myös itselle jaksamisen tukipylväs, jonkinlaista terapiaa.
Lenkin jälkeen pääsimme tenttaamaan vanhoja tukihenkilöitä kiperillä kysymyksillä. Kun ilta pimeni, otimme taskulamput jemmasta ja lähdimme ulos leikkimään valoleikkejä ja teimme muuta hauskaa aina väsymiseen asti. Nämä leikit saivat meidät vapautumaan ja antoivat rohkeutta tutustua muihin paremmin. Leikeistä ja lenkeistä likaisina ja väsyneinä pujahdimme vielä saunaan rentoutumaan. Rohkeimmat kävivät järvessä.

Kun odottelimme muita saunasta, paistoimme yhdessä makkaraa, lauloimme ja nautimme toistemme seurasta. Päivän touhuista uupuneina emme malttaneet kuitenkaan mennä nukkumaan, vaan juttelimme myöhään yöhön, kunnes viimein uni voitti.

Sunnuntaina aamupalalle mönki sitten vähemmän pirteitä ihmisiä. Ohjaajat kävivät lopuksi henkilökohtaisia keskusteluja uusien tukihenkilöiden kanssa. Sylvan toiminnanjohtaja tuli kertomaan Sylvan toiminnasta ja ojensi juhlallisesti todistukset kuohuviinien kera. Tämän jälkeen oli kotiinlähdön aika ja eron hetki.

Tavataan taas uusin metkuin!

Marjukka Kainulainen