Saavuimme perjantaina illansuussa Hotelli Arthuriin. Aloitimme viikonlopun tutuilla tutustumisleikeillä aiheista "kuka minä olen, mitä olen sairastanut" ja niin edelleen. Käytyämme läpi kurssin sisällön, tuli ainakin minulle mieleen ajatus, että rankkaa tulee olemaan, mutta sitäkin antoisampaa.

Suunnitellun ohjelman jälkeen suuntasimme Ravintola Mayaan illalliselle. Ja toki kun on nuorista aikuisista kyse, pitihän sitä vähän käydä tutustumassa Helsingin yöelämäänkin. On se vaan niin ihmeellistä, miten ihmiset joilla on samanlainen tausta, tuntee niin nopeasti yhteenkuuluvuutta.

Lauantai startattiin käyntiin luennolla, joka käsitteli kriisin eri vaiheita. Sen piti meille psykologian opettaja Tiina. Pakollisen ravintotankkauksen jälkeen taitoimme matkan kohti Syöpäklinikkaa. Kuuntelimme aluksi esittelyn Sylvan tukihenkilötoiminnasta, jonka pitivät Maija-Riitta Leppänen ja Anna Miettinen.

Tässä vaiheessa minulla oli hieman ahdistavia tunteita, ja kauhea tunneryöppy valtasi minut, kun tiedostin, että seuraavaksi olisi tutustuminen osasto seitsemään. Tällä osastolla minua hoidettiin kolme vuotta sitten. Kauheaa tunnelatausta ja uudelleen elämistä helpotti, kun tapasin käytävällä omahoitajani hoitojaksojen ajalta. Huh mikä tunneryöppy ja kävipä se ihan voimille! Mutta onpahan sekin nyt tehty.

Sairaalasta palattuamme oli vuorossa keskustelua. Nyt suuntasimme illalliselle vuorostaan Cantina Westiin, missä myös juhlimme kurssilaisen Janin synttäreitä.

Sunnuntaiaamuna oli vuorossa viimeinen rupeama ja rutistus koulutusta ennen kotiinlähtöä. Eikä edes tuntunut haikealta erota, kun iloinen jälleennäkeminen oli tiedossa jo kuukauden kuluttua.

Työnohjauksessa Holmassa

Saavuin perjantai-iltana Holman kurssikeskukseen. Sieltä muut nuoret jo tallustivatkin bussipysäkiltä kohti majapaikkaa Jukolaa. Majoituimme omiin koppeihimme ja kiiruhdimme nälkäisinä syömään. Ilta kului pelaillen seurapelejä ja varovasti tutustuen, tunnustellen. Kukin vuorollaan hiippaili pikkuhiljaa unten maille.

Lauantaina aamupalalle kipitteli aamu-unisia, mutta tyytyväisiä kasvoja.

Oli tiedossa työnohjausta vanhoille tukihenkilöille ja koulutusta uusille, draaman avulla ja keskustellen. Asioiden käsittely draaman avulla toi uutta ulottuvuutta asioiden oppimiseen. Kävimme keskustelua mieltä askarruttavista asioista. Ruokailun jälkeen päätettiin porukalla lähteä sauvakävelemään, kun oli niin hieno aurinkoinen sää. Kukin omaan tahtiin hiihdellen tai hitaimmat maisemista nauttien kuljimme eteenpäin. Siinä tallustellessa mieli lepäsi ja vajosin omiin ajatuksiin, mietin miksi olen täällä. Olen kurssilla kouluttautumassa muita nuoria varten, mutta kuitenkin tämä on myös itselle oman jaksamisen tukipylväs, jonkinlaista terapiaa. Lenkiltä saavuttua päästiin tenttaamaan vanhoja tukihenkilöitä kiperillä, meitä askarruttavilla kysymyksillä.

Illan pimetessä otettiin taskulamput jemmasta ja lähdettiin leikkimään valoleikkejä ja muita hauskoja ulkoleikkejä väsymiseen asti. Nämä leikit saivat ihmiset vapautumaan ja rohkeuden tutustua toisiin paremmin. Leikeistä ja lenkeistä likaisina ja väsyneinä pujahdettiin saunaan rentoutumaan. Rohkeimmat kävivät järvessä. Toisia saunasta odotellessa paisteltiin makkaraa ja lauleskeltiin ja vain nautittiin toistemme seurasta. Päivän touhuista uupuneina ei maltettu mennä nukkumaan, kukin tahoillaan jutusteltiin ja tutusteltiin pitkään yöhön, kunnes uni voitti.

Sunnuntaina aamupalalle mönki vähemmän pirteitä ihmisiä. Ohjaajat pitivät vielä lopuksi henkilökohtaisia keskusteluja uusille. Sylvan toiminnanjohtaja tuli kertomaan Sylvan toiminnasta ja juhlallisesti jakoivat todistukset kuohuviinien kera. Tämän jälkeen oli kotiinlähdön aika ja eron hetki. Tavataan jälleen uusin metkuin!

Teksti Marjukka Kainulainen