|
OLEN ANNA, syntynyt 1981. Olen
ollut mukana Sylvan toiminnassa jo usean vuoden
ajan. Sylvan leireillä olen tutustunut moniin
syöpää sairastaneisiin nuoriin ja saanut heistä
tärkeitä ystäviä. Meillä on ollut yhteisissä
tilaisuuksissa mahdollisuus kokea
ainutlaatuista yhteenkuuluvuutta, jakaa
kokemuksia sairastumisesta ja sairastamisesta.
Tukihenkilötoiminnassa taas saa olla yksi
linkki syövän ja parantumisen välillä.
Itselleni oli sairaana tärkeää olla tekemisissä
muiden sairaiden tai jo syövästä parantuneiden
kanssa, voida kysyä, kertoa, kuunnella ja
katsella. Siitähän tukihenkilötoiminnassa on
paljolti kyse.
Lukio oli alkanut
Mä itse olen sairastanut
Hodgkinin taudin eli imusolmukesyövän.
Ensimmäisen kerran sairastuin 16-vuotiaana.
Siinä iässä olisi ollut kyllä muutakin
tekemistä kuin ruveta sairaaksi. Lukio oli
juuri alkanut ja muutenkin kaikki meni
mukavasti.
Sairautta edeltävänä vuonna olin ollut hiukan
väsynyt ja laihtunut hiljalleen useita kiloja.
Kaikki oli kuitenkin tapahtunut niin hitaasti,
ettei kukaan osannut epäillä mitään pahaa.
Kävin silti verikokeissa. Ja siitä se rumba
alkoi.
Hoitoa ja hyysäystä
Sairastuminen oli tietenkin sokki meidän koko
perheelle. Ärsyttävintä 16-vuotiaana oli se,
että olin jo tavallaan aikuistumassa, mutta
sairauden takia olinkin taas täysi lapsi,
kaikkien hyysättävänä.
Sain hoidoksi ABVD-sytostaattiyhdistelmää.
Hoito kesti puolisen vuotta, ja sitä oli joka
toinen viikko. Hoitojen välissä mulla oli silti
mukaviakin päiviä, jolloin voin ihan hyvin enkä
kokenut olevani juuri ollenkaan sairas.
Välillä otti tosin päähän kaikki sukulaiset ja
tuttavat, jotka kyselivät jatkuvasti, kuinka
jaksoin ja olinko voinut hyvin. Toisinaan en
jaksanut vastata.
Tuolloin ensimmäisellä kerralla olin varma,
että parannun eikä mun tarvitse enää "nauttia"
sytostaatteja.
Herra Hodgkin yllätti taas
Lukion viimeinen syksy oli
alkanut. Olin 20-vuotias ja viittä vaille
ylioppilas, kun "Herra Hodgkin" taas tuli
käymään. Kontrollitarkastuksessa pernasta
löytyi muutoksia.
Minut passitettiin pernan poistoon. Kaikki kävi
todella nopeasti. Perjantaina sain tietää
pernan löydöksistä ja maanantaina olin jo
leikkauspöydällä. Leikkauksesta ei mennyt kuin
neljä päivää, kun syövän uusiutuminen
virallisesti todettiin.
Tavallaan syöpään sairastuminen toisen kerran
oli helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla,
tavallaan ei. Tiesin, mitä sairaana oleminen on
ja miten sairaalassa toimintaan, mutta nyt
pelkäsin kuolemaa...
Kantasolusiirto omista
soluista
Hodgkinin taudin uusiuduttua sain puolisen
vuotta BEACOPP-sytostaatteja ja sen jälkeen
kantasolusiirron omista soluistani. Hoidot
olivat hieman rankempia kuin ensimmäisellä
kerralla. Jouduin olemaan sairaalassa pitempiä
jaksoja.
Sairaana mua usein ärsytti ihmiset, jotka
valittivat arkipäiväisistä asioista. Huomasin
itse parantuneeni, kun osasin valittaa
samanlaisista asioista!
Sairastaminen on mielestäni tavallaan hirveän
yksinkertaista aikaa: elämässä on selkeä
päämäärä, tulla terveeksi. Minulta vei aluksi
aikaa tottua sairaalan kuvioihin ja sairaan
rooliin.
Paluu arkeen
Minulle suuret ristiriidat
tulivat vasta hoitojen päättymisen jälkeen.
Läheiset ihmiset iloitsivat mun parantumisesta,
mutta itse olin jotenkin sekaisin ja
ihmeissäni, mitä minun pitäisi tehdä. Arkeen
paluu ei ollutkaan niin helppoa ja mukavaa kuin
olin luullut.
Keksin väkisin uusia arkirutiineja sairaalan
rutiinien tilalle ja yritin suunnitella
tulevaisuutta. Meni jonkin aikaa ennen kuin
tunsin olevani henkisesti ja fyysisesti valmis
arkisiin koitoksiin.
Tällä hetkellä opiskelen teknillisessä
korkeakoulussa ja nautin teekkarielämästä.
Anna
Takaisin Nuorten
Sivuille
Takaisin Omiin
tarinoihin
|
