Olin aloittanut ammattikorkeakoulussa opinnot. Minulla oli semmoista pientä, perinteistä alkusyksyn nuhaa ja köhää. Peilin edessä kokeilin aamulla toiveikkaana kurkkua, josko se olisi niin kipeä, että voisin jättää koulupäivän välistä ja jäädä "hyvällä omallatunnolla" kotiin katsomaan elokuvia ja laiskottelemaan.

Sattumalta nielaisin samalla, kun kurkottelin kaulani kanssa ja huomasin keskellä kaulaa alareunassa puolikkaan pingispallon kokoisen pallukan. Sitä sitten siinä ihmettelin ja tutkiskelin. Sitä ei näkynyt ollenkaan normaalitilassa, vasta sitten, kun venytin kaulaa pitkälle ja nielaisin samalla. En kuitenkaan huolestunut, vaan lähdin lopulta kouluun.

"Nuorilla ei ole syöpiä"

Vanhempieni kehotuksesta soitin lopulta lääkärille ja sain vielä samalle päivälle ajan. Lääkäri suhtautui skeptisesti huoleeni, kun olin tämmöisen turhan takia tullut. Perinteiseen tapaan lääkäri tokaisi: "Nuorilla ihmisillä ei ole syöpiä, se on vain jotain vettä, mitä ei kannata tutkia". En tiedä, miksi muistan nuo sanat noin tarkkaan, mutta sanoihin sisältyvä ironia jotenkin vain on niin osuvaa. Pienen jankkaamisen jälkeen lääkäri kuitenkin suostui antamaan lähetteen jatkotutkimuksiin, vaikka painotti sen olevan täysin turhaa.

Kiireellinen leikkaus

Jatkotutkimuksista oli kulunut reilu viikko, kun minulle soitettiin ja kerrottiin, että näytteestä oli löytynyt jotain, ei tiedetä mitä, mutta että tilanne vaatii kiireellistä leikkausta. Puolitoista viikkoa tästä olin leikkauksessa. Sen jälkeen kerrottiin, että kilpirauhasestani oli löydetty kasvain. Ei ollut tietoa siitä, oliko se hyvä- vai huonolaatuinen, mutta se selviäisi patologin tutkimuksissa. Kotiuduin seuraavana päivänä.

Parin viikon kuluttua sain lyhykäisen puhelun: "Otetusta näytteestä on havaittu carsinoma folliculare (= follikulaarinen kilpirauhassyöpä). Tämä vaatii uuden leikkauksen kolmen kuukauden päästä ensimmäisestä. Sairaalasta ollaan yhteydessä tarkemmin, onko mitään kysyttävää?"

Uutinen risoi todella

Eipä ollut kysyttävää silloin. Ainut asia, jonka ymmärsin tästä puolen minuutin puhelusta, oli se, että minulla oli syöpä. Muistan valahtaneeni seinää pitkin lattialle itkemään. Sitten tajusin, että minun pitäisi soittaa asiasta vanhemmilleni ja veljilleni keskellä päivää. Tunsin syyllisyyttä siitä, kuinka pilaisin heidän päivänsä uutisellani. Risoi, että olin 20-vuotias, olin juuri oppinut elämään yksin. Olinkin taas välillä riippuvainen vanhempieni tuesta ja avusta.

Kilpirauhashormonin puute

Toisessa leikkauksessa poistettiin loput kilpirauhasesta ja kaavittiin varmuuden vuoksi ympärillä ollutta kudostakin pois. Kotiuduin sairaalasta seuraavana päivänä haavanhoito-ohjeiden kera. Seuraavan kuukauden aikana vointini romahti hyvinkin nopeasti kilpirauhashormonin puutoksen vuoksi.

Radiojodia

Ensimmäinen kontaktini syöpäpoliklinikalle tapahtui reilun kuukauden kuluttua toisesta leikkauksesta, eli monta kuukautta diagnoosin jälkeen. Sain radiojodihoidot ja pääsin eristyshuoneeseen muutamaksi päiväksi. Ainut päivän tapahtuma oli, kun veljeni kävi töistä lähtiessään ikkunani alla moikkaamassa ja juttelimme puhelimen välityksellä. Myös vanhempani kävivät ikkunan alla.

Säteilyvaara

Lopulta pääsin pois ennenaikaisesti eristyksestä, sillä asuin yksin. Siten en aiheuttanut säteilyvaaraa kenellekään (mittaukset käytiin tekemässä monimetrisellä mittatikulla oven raosta). Jouduin kuitenkin kotona yhä välttelemään ihmisten seuraa. Vieras sai olla samassa huoneessa vain puoli tuntia kerrallaan. Jos oli isompi tila, jouduin pitämään monen metrin etäisyyden muihin ihmisiin. Silloinkin sain oleilla samassa tilassa vain pari tuntia kerrallaan. Vanhuksista ei kuitenkaan tarvinnut välittää, mutta sen sijaan lapsia ja raskaana olevia piti välttää.

Kolmas leikkaus

Kontrolleissa havaittiin kuitenkin vielä radiojodin kertymää rintakehällä, mikä kertoi syövän leviämisestä. Koska ei ollut varmuutta, oliko hoito tehonnut vai ei, minulle tehtiin vielä kolmas leikkaus, jossa otettiin koepala rintakehältä. Sen tulokset tulivat puhtaina takaisin, onneksi. Se tarkoitti sitä, että hoito oli tehonnut eikä siellä enää ollut mitään.

Liikuntaa kohtuudella

Hoitojen jälkeen kävin tiheästi kontrolleissa, joissa haettiin oikeaa tasapainoa lääkitykselle. Se löytyikin parin vuoden kuluessa. Nykyinen annostus on niin suuri kuin sydän vain kestää. Tämä tarkoittaa sitä, etten saa kauheasti harrastaa mitään sydäntä rasittavaa liikuntaa, mutta en ole koskaan ollutkaan kovin liikunnallinen. Ja jos pitää valita liikkumisen ja taudin uusimisen ehkäisyn väliltä, ei haittaa, jos on hyvä syy välttää rasittavaa liikuntaa. Minulle riittää, että voin käydä kävelyllä ja tehdä lähes mitä tahansa muutakin, kunhan teen kaikkea kohtuudella enkä hengästytä itseäni liikaa.

Sairaalakokemukset eivät paljon naurattaneet

Kokemukseni minua hoitaneesta sairaalasta eivät ole kovin hehkeät. Olen toki kiitollinen siitä, että olen parantunut ja minua leikanneet kirurgit tekivät hienoa ja siistiä jälkeä (vaikkeivat pyynnöistä huolimatta kiristäneet kolmannessa leikkauksessa kaksoisleukaa pois… ). Ei kuitenkaan paljoa naurattanut silloin, kun lääkäri luki kontrollissa jonkun muun potilaan tuloksia ja virheensä huomattuaan totesi vain vastaanottoajan lopulla, että minun kohdalla ennusteet ovat huonommat, muutoin ei mitään erityistä.

Tietoa ei saanut tarpeeksi

Yhdellä kertaa en edes ehtinyt sulkea ovea perässäni, kun lääkäri jo tokaisi, ettei arvoissa ole mitään poikkeavaa ja voisin poistua. Eipä siinä pahemmin ehtinyt kysellä mitään. Eikä minulle ole vielä tänä päivänäkään (4 ½ vuotta sairastumisesta) kerrottu, mitä se käytännössä tarkoittaa, että sairastaa kilpirauhassyöpää. Eli miten esimerkiksi hormonilääkitys vaikuttaa elämään.

Jatkuva nälän tunne

Olen toki netistä kaivanut itsenäisesti tietoa, mutta olisi ollut kiva tietää, että jatkuva näläntunteeni johtuu lääkkeistä eikä siitä, että minulla olisi vain kova nälkä. Nykyään osaankin katsoa kellosta, onko minulla oikeasti nälkä, vai onko vain kyse lääkityksestä johtuvasta valenälästä. En toisaalta odotakaan suurta asiakaspalvelukykyä lääkäriltä, mutta olisihan se kiva, jos lääkäri edes muodon vuoksi kysyisi, mitä minulle kuuluu, vaikka se hänelle yhdentekevä tieto olisikin.

Jatko mietityttää

Olen usein miettinyt kuullessani muiden tarinoita, että miten on pitänytkin olla näin huono tuuri oman sairaalan suhteen. Uskomattominta ehkä on, etten ole ainoa, jolla on vastaavia kokemuksia tästä sairaalasta. Silti olen kuitenkin aina luottanut siellä olevan henkilökunnan ammattitaitoon lääkekontrollin suhteen. Minua huolestuttaakin ajatus siitä, että siirryn vuoden kuluttua vuosikontrolleissa tavalliselle terveysasemalle. Tähän asti lääkärini terveysasemalla ovat ihmetelleet korkeaa thyroxin-annostustani ja selitykseni annostuksen tason ennaltaehkäisevästä vaikutuksesta ovat olleet heille täysin uutta tietoa.

Pelottaa ajatus siitä, että jatkossa hoitoni on sellaisen ihmisen harteilla, jolla ei tunnu olevan mitään tietoa asiasta. Ja keneltä jatkossa voisin kysellä mieleeni tulevia asioita, kun hoitokontaktini syöpätautien poliklinikalle päättyy? Voihan tosin olla, ettei minulle tule mitään kysymyksiä ja että tällä sairaudella ei mitään myöhäisvaikutuksia edes ole. Silti olisi helpottavaa tietää, että olisi joku taho, jonka puoleen tarvittaessa kääntyä.



Tulosta