|
Hei kaikki!
Aloitan perustavaa laatua
olevista faktoista, kuten että nimeni on Joona
ja että olen hiukan yli parikymppinen,
sielultaan ja mieleltään nuori poika(mies). Syy
miksi kirjoitan on yksinkertaisuudessan kaunis,
minulla on ollut syöpä. Tarkemmin sanottuna
akuutti lymfoblasti leukemia. Sinällään aika
selvää, muutenhan en edes olisi tietoinen
Sylvasta, lapsuusiän syövästä tai
mahdollisuudesta kertoa omista kokemuksistani.
Olin 14-vuotias teini-ikäinen poika, kun
sairauteni todettiin. Nämä tiedot riittänevät
kertomukseni tarkoitukselle.
Historiaa kirjoittavat vain
voittajat, näin olen kuullut
viisaammiltani. Jatkan mielelläni tuota
perinnettä nyt parin rivin verran. Osaksi
siksi, että historia on minulle eräällä tavalla
tärkeää. Se on melkoisen mustavalkoista myös
tuosta syystä. Toisaalta muistelen näitä
ajatuksiani, koska sairauteni on vaikuttanut
minuun syvällisesti ihmisenä. On helpompaa
jälkikäteen miettiä ja arvuutella, millainen
olisin nyt, jos en koskaan olisi kävellyt tätä
reittiä lapsuudessani, mutta vastaustahan en
löydä koskaan.
Vuonna 1996 oli talvi (kuten
joka vuosi). Asuimme Imatralla, missä talvella
on enemmän lunta kuin etelän ihminen voi
sietää. Olin muuttanut kesällä kuudennen luokan
jälkeen vanhempieni kanssa Siuntion korvesta
lähelle Korvenkylää - sattuipa sopivasti.
Aloitin uudessa koulussa, mikä on nuorelle aina
yhtä jännittävää ja pelottavaa aikaa. Olin
kaikin puolin täysin normaali ja terve nuori
siihen talveen saakka.
Kuten jo voitte arvata, alkoivat oireeni kuten
monilla vertaisillani. Kuumetta,
selittämättömiä mustelmia, pitkittynyttä
flunssaa ja nenäverenvuotoja (ei yhtään minun
tapaista). Sitä eivät vanhempani pitkään
katsoneet, vaan passittivat minut tutkimuksiin.
Siellä selvisi nopeasti montakin asiaa. Ei
kestänyt kauaakaan ennen kuin olimme
viimeisellä matkalla pois Imatralta ja kohti
Helsinkiä. Äitini valmistamasta viimeisestä
pihvistä Rauhan kodissamme jäi minulle ikuinen
mielikuva, oli muuten tosi hyvä pihvi!
En ehtinyt miettiä tulevaa. Se
oli näin jälkeenpäin ajatellen hyvä asia. Minun
matkani suuntautui Lastenklinikalle, minne jäin
seuraaviksi kuukausiksi. Tästä
tapahtumasarjasta alkoi taipaleeni
terveydenhuollossa, kamppailu syöpää vastaan ja
kasvaminen aikuiseksi etuajassa. Aah, sainpas
oikein mehevän ja mediaseksikkään lauseen
aikaiseksi, hiukan kuin jonkun julkimon
omaelämäkerrasta! No olen ottanut nuoruuteni
takaisin jo moneen kertaan, joten sitä ei
kannata murehtia. Kyllä myöhemminkin ehtii olla
ikäisensä, kuten nyt 24:na.
Hirvee shouw! Niin sitä nyt
kuvailisin hyvinkin jälkiviisaana. Koko
sairastuminen, leukemian toteaminen, hoitojen
aloitus ja hela hulabaluu alkoi kuin elokuvissa
konsanaan - paitsi ilman sitä tiettyä hohtoa.
En ole koskaan ollut niin sekaisin elämässäni
kuin silloin. Kyllä sitä tuli kiroiltuakin pari
kertaa, kun mukava lääkärisetä kertoi, että
minulla on leukemia ja että seuraavat kuukaudet
tai vuodet tulevat olemaan kovia.
En uskonut korviani ja mietinkin silloin, että
tässä on jokin sekaannus. Enhän minä nyt voi
sairastua syöpään. No todellisuus iski kyllä
ns. puun takaa ja kovaa iskikin.
Takaisin mamman helmoihin oli
palattava. Orastava nuoruuteni sai kahden
vuoden pelirangaistuksen ja minun oli sokeasti
luotettava äitini ja isäni turvaan. Toisaalta
niinkin nuorena olin edelleen riippuvainen
vanhemmistani, joten siirtymä meni
huomaamattomasti. Sukulaiset olivat surullisia
ja hämillään, ystäväni olivat sekaisin. Kaikki
ihmettelivät tai sähelsivät eri asteisesti
ympärilläni.
Olin ehkä kaikkein suosituin ihminen silloin
hehe, tuntui että jokainen oli kiinnostunut
sairaudestani jollain tavalla, itse en ollut
niinkään. Suurin siunaukseni oli se, että
jokainen läheinen tuki minua silloin kun sitä
tarvitsin. Yksikään ystäväni ei jättänyt minua
pulaan, kun tarvitsin heitä eniten.
24 kuukautta
myöhemmin olin istunut tuomioni
vaikeimman osan ja oli palattava takaisin
yhteiskuntaan. Tai ainakin siltä se tuntui.
Olin toki hoitojen kevennyttyä jatkanut
nuoruuttani tietyin rajoituksin. Melkein kaksi
vuotta oli vierähtänyt ilman, että olin istunut
yhdessäkään koululuokassa.
Jälleen kerran sain luottaa muihin, tällä
kertaa kavereihini, jotka saattelivat minut
yläasteen viimeisille kuukausille. Olin pulska
ja huonokuntoinen, mutta pakko oli pärjätä.
Onneksi sain olla rauhassa kiusaamiselta.
Kaikki koulussani tuntuivat tajuavan, että minä
olin hiukan erilainen. Lukio alkoi syksyllä,
eikä minun auttanut pysähtyä sammaltumaan.
Olin melkein kokonaan unohtanut sen huonon
ruotsin kielen, jonka opin ala-asteella. Nyt
olin aika pulassa, olinhan ruotsinkielisessä
opinahjossa. Noh kaikki päivittäiset ongelmani
haalistuivat hiljalleen, ja elämä alkoi löytää
uomansa. Olin menettänyt kaksi vuotta
nuoruudestani, mutta olin samalla saanut kasan
kokemuksia, joita en ollut vaihtamassa mistään
hinnasta.
Ainut asia mistä olisin luopunut oli
kyynisyyteni elämää kohtaan. Sitä minulla
piisasi riesaksi asti, ainakin omasta
mielestäni. Kesti melkein 5 vuotta ennen kuin
opin luopumaan tuosta pahasta tavasta. Suuren
kiitoksen siitä annan entiselle
ensirakkaudelleni. Hän kuten moni muu ihminen
elämässäni antoi minulle jotain jota jokainen
ihminen tarvitsee - rakkautta.
Hupsis! Nyt olen tässä. On
vuosi 2006, istun koneen ääressä ja mietin,
miten tähän jamaan on päädytty. Kaikki on
hyvin, olen terve ja teen kaikkea mistä pidän.
Yksi pitämistäni asioista on tukihenkilönä
oleminen, sillä muuta se ei vaadi kuin olemista
omana itsenään. Opiskelen kohta kolmatta vuotta
lääketiedettä ja opettelen elämän alkeita. On
tasan 10 vuotta tarinani alusta ja voin vain
miettiä, mitä kaikkea elämä tuo eteen - ainakin
osaan ottaa rennoin askelin.
Joona, 24
Takaisin Nuorten
Sivuille
Takaisin Omiin
tarinoihin
|
