Vuosi sitten olin mukana Sylvan sopeutumisvalmennuskurssilla. Sieltä sain paljon hauskoja kokemuksia ja monta uutta ystävää. Innostuneena lähdin myös mukaan tukihenkilökurssille ja Sylvan toimintaan. Syövän sairastaneena voin olla muille tukena ja esimerkkinä - syövästä voi selviytyä! Olen myös ahkerasti mukana oman paikallisjärjestön toiminnassa.
Olin kumman väsynyt
Syyskuussa 2002 olin lukion viimeisellä luokalla, ja syksyn kirjoitukset olivat takana. Tunsin oloni kumman väsyneeksi. Olin myös potenut pitkään flunssaa ja hakeuduinkin toistamiseen lääkäriin. Kuin ihmeen kaupalla lääkäri suositteli minulle verikokeiden ottamista ja antoi tulosten perusteella minulle lähetteen TYKS:iin. Aluksi kummastelin päätöstä, koska tunsin itseni terveeksi. Mutta kun lääkäri sanoi, että minun on heti mentävä jatkotutkimuksiin, ymmärsin jo pelästyä. Kun odottelimme tutkimustuloksia, minulle sanottiin, että olisi hyvä, jos vanhempani pääsisivät paikalle. Pelkäsin, mutta olin myös kiukkuinen, koska olin joutunut odottamaan koko päivän.
Maailma pysähtyi
Illalla kuulin diagnoosin: leukemia. Silloin maailma pysähtyi. Tieto leukemiasta tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En olisi ikinä voinut kuvitella, että juuri minä sairastuisin syöpään. Siltä istumalta jäin TYKS:iin, ja minut siirrettiin osastolle. Hoidot alkoivat heti seuraavana päivänä. Silloin otettiin myös lisää kokeita, joista selvisi taudin luokitus. Akuutti myelooinen leukemia.
Tästä selvitään!
Minua lohduteltiin hyvillä ennusteilla, ja päätin, että tästä selvitään. Kun olin saanut sovituista 5 sytostaattikuurista 4, hoidot piti keskeyttää kohonneiden maksa-arvojeni vuoksi. Lääkärit uskoivat hoitojen riittävän, koska tauti oli jo ensimmäisestä kuurista lähtien ollut remissiossa. Oli maaliskuu, ja olin erittäin huonossa kunnossa. Sain vahvoja kipulääkkeitä, eivätkä arvot alkaneet nousta lainkaan. Perhe, ystävät ja sukulaiset kerättiin koolle, ja samaa veriryhmää olevat luovuttivat minulle valkosoluja. Niiden turvin kuntoni alkoi nousta.
Yksityisopetusta
Huhtikuun puolivälissä pääsin vihdoin kotiin. Takana oli 6 kuukautta sairaalajaksoa, ja olin pystynyt viettämään vain satunnaisia päiviä kotioloissa. Kunto lähti kohenemaan odotettua nopeammin, ja suoritin lukion viimeiset kurssit yksityisopetuksessa. Ylioppilaaksi pääsin samana keväänä, niin kuin ystäväni. Elämä palasi nopeasti raiteilleen.
Vyöruusu
Lähes vuosi sairastumisesta, elokuussa 2003, huomasin lantion seudulla ihottumaa, joka laajeni päivä päivältä. Lääkärikäynnillä se todettiin vyöruusuksi, ja verikokeista ilmeni pahin painajaiseni: syöpä oli uusiutunut. Olin epävarma, selviänkö taudista toista kertaa ja onko minulla voimia taistella. Päätin kuitenkin: "Jos olen selvinnyt syövästä kerran, päihitän sen uudestaan."
Kantasolusiirto
Minulle päätettiin tehdä kantasolusiirto. Vyöruusun hoidon jälkeen pääsin kotiin odottelemaan sopivan luovuttajan löytymistä. Sellainen löytyi Suomesta, ja siirto sovittiin marraskuun alkuun. Sitä ennen sain muutaman sytostaattikuurin ja rankat esihoidot.
Kunto romahti vauhdilla, ja vahvan lääkityksen vuoksi minulla ei ole muistikuvia kantasolujen siirtovaiheesta. Sen jälkeen arvot alkoivat nousta, ja pääsin joulun aatonaattona kotiin. Olin niin heikossa kunnossa, että jouduin melkein päivittäin käymään osastolla veri- ja nestetankkauksessa. Mutta pääasia oli, että sain olla kotona.
Rajoituksia
Hiukset olivat lähteneet toistamiseen, mutta se ei minua haitannut, kuten ei ensimmäisellä kerrallakaan. Oikeastaan pidin kaljusta. Suurimmaksi ongelmaksi koin kortisonilääkityksestä johtuneen turvotuksen, jonka vuoksi en halunnut näyttäytyä julkisesti. Kantasolujen siirto toi myös paljon rajoituksia elämään. Suuren infektioriskin vuoksi en saanut liikkua ihmispaljoudessa ja olin jatkuvasti kuumeessa.
Arkielämää
Arkielämään totuttelu oli paljon vaikeampaa kuin uskoinkaan. Siirron jälkeinen vuosi oli rankka. Minulla oli valtava halu palata normaaliin elämään, mutta se ei ollut helppoa. Oli vaikea myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa apua. Olin kateellinen ystävilleni, jotka opiskelivat ja elivät normaalia nuoren ihmisen arkea. Aina kun suunnittelin jotakin, se meni myttyyn infektioiden tai väsymyksen vuoksi. Syksyllä aloitin innoissani koulun, mutta jouduin keskeyttämään senkin infektioiden takia. Silloin tuntui, ettei elämä enää koskaan palaa normaaliksi. Se aika kuitenkin koitti.
Sain kannustusta
Suuri kiitos omasta jaksamisesta kuuluu perheelle, sukulaisille ja ystäville, jotka olivat mukana koko ajan. Välillä tuntui, että koko homma oli heille paljon rankempaa kuin minulle. Myös oman osaston ja hoitohenkilökunnan kannustava ja lämmin suhtautuminen auttoi minua motivoitumaan kohti paranemista. Osasto oli minulle kuin toinen koti.
Muutin omaan kotiin
Pikku hiljaa aloin kuntoutua, infektiot harvenivat ja elämä palasi raiteilleen. Viime kesänä muutin omaan kotiin ja syksyllä aloitin taas opiskelut, jotka aikaisemmin jouduin keskeyttämään. Hoitojen päättymisestä on nyt kulunut 2,5 vuotta, ja käyn kontrolleissa neljän kuukauden välein. Kantasolujen siirron yhteydessä sain sädehoitoa, minkä vuoksi on todennäköistä, että en saa lapsia. Koska lasten hankinta ei kuitenkaan ole ajankohtaista, en oikeastan ajattele koko asiaa. Yritän elää myös murehtimatta taudin uusiutumista, mutta väkisinkin se käy ajoittain mielessä.
Nyt olen kuitenkin onnellinen ja nautin elämästä täysin siemauksin!

Linda, 22

Takaisin Nuorten Sivuille

Takaisin Omiin tarinoihin