Hei

Olen 22-vuotias nuori mies Kauhavalta. Sairastuin syksyllä 1997 akuutti lymfoblastileukemiaan, jota hoidettiin keskiriski-ohjelman mukaan. Hoidot loppuivat syksyllä 1999.
Vuoden 2000 syksyllä vuositarkastuksessa havaittiin, että leukemia oli uusinut. Tällä kertaa syöpää hoidettiin korkean riskin ohjelmalla. Hoidot loppuivat vuoden 2002 syksyllä.
Nyt on vuosi 2007, ja oloni on kuin kellä tahansa tavallisella tallaajalla, oloni on terve...
Alku
Kun sairastuin ensimmäisen kerran, olin ala-asteen kuudennella luokalla. En tiennyt, mitä leukemia on enkä osannut suhtautua siihen. Ainoa huolenaiheeni oli hoitojen kesto (kaksi vuotta). En osannut ajatella kuin kavereita, joita en nähnyt ja koulua, josta jäisin paitsi.
Kun leukemia uusiutui, olin yhdeksännellä luokalla yläasteella. Sokki oli käsin kosketeltava, itkin tuntikausia, kun ensimmäisen kerran kuulin uusimisepäilyistä. Itkun jälkeen tuli hiljaisuus, jota jatkui vuorokauden.
Näin painajaisia kahden viikon ajan joka yö ja aina kun nukahdin. Kun sairastuin toisen kerran, oli sokki moninkertainen verrattuna ensimmäiseen sairastumiseen. Tiesin, mitä oli edessä: taistelu syöpää vastaan rankemmilla hoidoilla kuin ensimmäisellä kerralla.
Alun jälkeen
Alkuhoitojen jälkeen tuli elämääni järjestys. Tampereella, Seinäjoella tai kotona. Armeija-ajan kotiinkaipuu ei ollut mitään verrattuna tähän terveenä olemisen kaipuuseen.
En voinut pitkään aikaan mennä kouluun huonojen veriarvojen vuoksi. Ala- ja yläasteella minua auttoi kotiopettaja. Lukiossa olin kuitenkin omillani. Yhdeksännellä luokalla lukion opinto-ohjaaja yritti saada minua käymään lukion neljässä vuodessa, mutta olin päättänyt, että en jää jälkeen ikäisistäni!
Lukion päätin valkolakkiin, ja keskiarvoa nostin puolella numerolla yläasteen päättötodistuksesta: 7,5:stä 8,0:aan.
Kuolema
Kuolema ei ollut juurikaan mielessä, en edes pitänyt sitä vaihtoehtona. Jos taas ajattelin kuolemaan, pelkäsin enemmänkin läheisteni puolesta ja miten heille kävisi, jos kuolisin. Omaa kuolemaa en koskaan pelännyt itseni vuoksi.
Kuolema tuli kuitenkin ajankohtaiseksi, kun ystäväni ja kohtalotoverini Aleksi kuoli leukemiaan. En osannut asiaa itkeä, koska tiedän, että Aleksilla on nyt paremmat oltavat kuin täällä ollessaan.
Ystävät
Ystävät olivat tärkeitä mielenterveyteni kannalta. Vaikka masennuin usein ja olin vihainen sairaudelleni, ystävät vetivät minut pois suosta, vaikkeivat itse sitä aina tienneetkään.
Ensimmäisellä sairastumiskerralla sain sairaalasta kaksi hyvää ystävää: Maxin ja Aleksin. Maxin kanssa olen vieläkin yhteyksissä, tosin harvakseltaan.
Kun sairastuin toisen kerran, olin niin vihainen, etten halunnut uusia ystäviä sairaalasta. Pysyttelin usein omassa huoneessani ja luin tai katsoin televisiota. Tukeuduin tällä kertaa enemmän ystäviini Kauhavalla. Hoitohenkilökuntaa voin pitää myös ystävinäni. He ymmärsivät, jos olin huonolla tuulella ja tekivät muutakin kuin hoitivat minua!
Positiivinen asenne
Kun pää on kunnossa, on kaikki kunnossa. Vaikka sairauteni oli henkisesti vaikea, oli pienistä asioista iloitseminen ensiarvoisen tärkeää, varsinkin toisella sairastumiskerralla.
Joskus kun olin masennuksen ja itsesäälin vallassa, itsetuhoiset ajatukset valtasivat mieleni, eikä taistelemiselle löytynyt syitä. Perusluonteeni on kuitenkin positiivinen, ja se kantoi minua eteenpäin.
Olin päättänyt elää vielä joskus normaalia elämää. Kun pidin mieleni kirkkaana ja ystävät lähelläni, huomasin, että elämä jatkuu, oli minulla syöpä tai ei.
Harrastukset
Harrastin aktiivisesti sulkapalloa jo ennen kuin sairastuin toisen kerran. Sulkapallosta saadun peruskunnon ansiosta tervehtymiseni oli nopeaa ja lääkkeiden sietokyky hyvä. Kovimpia paikkoja olikin sulkapallosta luopuminen.
Kun veriarvoni olivat yli sallitun rajan, menin välittömästi viikoittaisiin harjoituksiini. Harjoitukset olivat kovia, varsinkin minulle, koska hoidot veivät voimistani leijonan osan. Harjoittelun seurauksena sain molempiin nilkkoihin rasitusvammat.
Urheilu oli minulle niin tärkeää, etten aina jaksanut välittää veriarvojen huonosta jamasta. Kun äidin tai isän silmä vältti, lähdin harjoituksiin tai jalkapalloa pelaamaan kavereiden kanssa. Vanhemmat olivat huolissaan, totta kai.
Eräänä päivänä äiti soitti lääkärilleni, koska en noudattanut veriarvojen rajoituksia. Lääkäri sanoi, että jos urheilu on minulle niin tärkeää, nostetaan sitten trombosyyttien tankkausrajaa, tärkeintä on, että pää pysyy kunnossa.
Arvet ja opit
Rinnassani on viis arpea erinäisten katetrien vuoksi. Nämä kosmeettiset haitat eivät minua häiritse, on enemmänkin mielenkiintoista nähdä ihmisten reaktiot arpiini. Suurin arpi on kuitenkin näkymätön, en voi saada lapsia luonnollisella tavalla. Tämä on tällä hetkellä suurin haitta sairaudesta.
Sairaus antoi minulle myös paljon hyviä arvoja. Osaa arvostaa enemmän elämää, kun huomaa, että se voidaan myös ottaa pois. Enää eivät pienet asiat stressaa, kyllä Suomessa pärjää. Yhteiskuntamme pitää meistä todella hyvää huolta. Veroihinkin suhtautuu aivan eri asenteella.
Elämä hymyilee
Asun yksiössä tyttöystäväni kanssa. Olin vuoden töissä lentosotakoulussa varusmieskouluttajana. Töihin pääsin suoraan armeijan loputtua heinäkuussa 2005. Tammikuussa aloitin opinnot Seinäjoella, terveyden hoitotyön koulutusohjelmassa. Voin sanoa, että elämä hymyilee, eipä olisi uskonut vielä seitsemän vuotta sitten.
Leukemia on elämässäni vielä varjona kontrollien ja arpien muodossa.
Sairauteni aiheutti minulle erilaisen lapsuuden ja nuoruuden. Tällaista elämän koulua ei moni koe, eikä sitä myöskään kenellekään toivo.
Kuten joskus joku viisas mies sanoi: Jokaisessa pilvessä on hopeareunus, myös minun pilvessäni.

Mikko