17-vuotiaana sairastunut Anu kannustaa nuoria uskomaan itseensä

Anu Kourimon syöpähoitojen päättymisestä tuli keväällä 2014 täyteen 10 vuotta, ja samalla hän juhli valmistumistaan kauppatieteiden kandiksi jenkkiyliopistosta. Anu haluaa omalla tarinallaan kannustaa nuoria uskomaan itseensä ja unelmiinsa.

– Muistan tosi hyvin sen kesän ennen kuin sairastuin. Olin edeltävänä syksynä muuttanut kotoa pois opiskelemaan ja elämä oli edessä, 17-vuotiaana akuuttiin lymfaattiseen leukemiaan sairastunut Anu Kourimo kertoo.

Oli kesä 2003 ja Anulla oli paljon flunssan tyyppisiä oireita ja hän oli laihtunut hitaasti mutta tasaisesti jo jonkin aikaa. Laihtumisen kaikki laittoivat muuton piikkiin, myös Anu itse.

–Kaikki sai oikeastaan alkunsa noin 10 päivää ennen kuin minut virallisesti tilastoitiin. Pyörryin kaupan kassalle, mitä ei ole koskaan aiemmin tapahtunut.

Pyörtymisestä alkoivat ilta-kuumeilut ja Anu söi paljon sokerisia ruokia, että hänen verensokerinsa pysyisi ylhäällä. Anu oli myös hyvin väsynyt ja alkoi heräillä öisin, koska hänen oli vaikeaa saada happea. Muutamana yönä Anun äiti istui tyttärensä vierellä ja ”vahti” tämän unta.

– Menin lääkäriin kaksi päivää ennen kuin koulujen alkamista, ja verikoetulosten perusteella he lähettivät minut saman tien Malmille, koska veriarvoni olivat tässä vaiheessa enää 37. Muistan, että lääkärit ihmettelivät, kuinka kykenin itse kävelemään osastolle.

Aikuisten osasto oli oikea valinta

Sytostaattihoidot aloitettiin heti seuraavana päivänä, kun Anu oli siirretty Malmilta Meilahden sisätautiosastolle. Anu ei muista paljoakaan alkuajoistaan sairaalassa. Hän oli shokissa ja kielsi koko sairauden olemassaolon.

– Siitä alkoi elämäni pahin vuosi. Se oli taistelua elämästä. Olin tosi masentunut, en noussut sängystä ylös, olin ilkeä kaikille ja vihainen maailmalle. Olin vihainen, että miksi juuri minä.

Koska Anu täytti 17 vuotta samana päivänä, kun hänen sairautensa todettiin, hän sai itse valita meneekö lasten vai aikuisten osastolle.

– Päädyin aikuisten osastoon, koska halusin mieluummin olla huonekaverina vanhemman henkilön kuin itkevän lapsen kanssa. Nyt kun mietin asiaa vuosien jälkeen, tiedän tehneeni oikean päätöksen.

Anu muistaa hyvin ensimmäisen huonetoverinsa, vanhemman rouvashenkilön, joka opetti hänelle kuinka sitoa huivi päähän sekä opasti häntä siitä, mitä sairaus toisi tullessaan. Toisen huonetoverin tytär, Anua vain pari vuotta vanhempi, jäi mieleen myös siksi, että istui äitinsä ja Anun seurana joka päivä. Myös Anun äiti otti vuodeksi vapaata töistä ja oli tyttärensä tukena hoitojen ajan.

 

– Sairaala-ajoista minulla ei ole kauheasti muistikuvia. Muistan vain tiettyjä asioita tai esineitä ajalta. Minulla oli dinosauruspehmolelu, joka seurasi minua kaikkialle hoitojen aikoina. Se toi minulle turvaa, 17-vuotiaana leukemiaan sairastunut Anu Kourimo kertoo.

 

Vihainen nuori nainen

Anu sai kuusi kierrosta sytostaattihoitoja ensimmäisen kuuden kuukauden aikana ja jo kolmannen kierroksen jälkeen hän sai puhtaat tulokset. Syöpäsolut olivat poissa.

– Sairaalahoitojakson jälkeen olin seuraavat viisi vuotta enemmän tai vähemmän tarkkailun alla sekä avohoidossa. Ne olivat hyvin rankkoja vuosia niin henkisesti kuin fyysisesti.

Sairausaikana Anulla ei ollut vertaistukea. Apua olisi kyllä ollut tarjolla ja hänelle tarjottiinkin sitä useasti, mutta omien sanojensa mukaan ”kapinoivana teininä” ei suostunut ottamaan vastaan apua keneltäkään.

– Muistan hyvin kuinka yksi omista lääkäreistänikin yritti terapoida minua. Haluaisin päästä kertomaan hänelle, kuinka minusta ei tullut yksinäistä, katkeraa ja surullista neitoa. Nämä olivat adjektiivit, millä kuvailin itseäni tulevaisuudessa hänelle.

Anu kertoo kamppailleensa vanhojen muistojensa kanssa ja hänellä on ollut vaikeuksia muodostaa uusia suhteita ihmisiin – varsinkin parisuhteet ovat olleet haaste.

– Näin vuosien jälkeen voin aidosti todeta, että minut olisi pitänyt ”pakottaa” terapiaan niin sairauden aikana kuin sen jälkeen puimaan asioita. Uskon, että tämä olisi auttanut minua vaikeina aikoina paremmin.

Vertaistuki toi joukkoon kuulumisen tunteen

Vertaistuki löytyi myöhemmin Sylvan kursseilta ja toiminnasta. Anun äiti otti tukimahdollisuuksista selvää ja kertoi Sylvasta Anulle. Sairaalasta päästyään hän tulikin mukaan yhdistyksen toimintaan.

– Olin kesäisin nuorten kursseilla ja pääsin myös leirille Irlantiin Barretstowniin. Leirien ja kurssien myötä päätin osallistua lisäksi tukihenkilökurssille. Kurssit antoivat voimaa minulle ja tunteen, että en ole yksin. Sylvan leirien sekä tukihenkilötoiminnan kautta sain paljon uusia kavereita, joista osa on vieläkin vahvasti mukana elämässäni. Sylva toi minulle tunteen, että kuulun johonkin.

Sairautensa jälkeen Anu koki olevansa kauan kadoksissa, joten hän yritti löytää itseään. Niinä vuosina Anu matkusteli paljon ympäri maailmaa.

– Nyt kun mietin asiaa, yritin päästä pakoon kaikesta, mikä muistutti minua menneisyydestä ja sairaudesta. Minulla kesti vuosia löytää sisäinen rauha ja onni. Olen oppinut kunnioittamaan elämää ja ottamaan vastaan mitä se tuo. Miesystäväni äiti menehtyi muutama vuosi sitten leukemiaan jouluaattoiltana. Olin todella surullinen, mutta koin myös tunteen, että toisaalta juuri minä sain jatkaa elämää. Olin yksi onnekkaista.

Anu sanoo löytäneensä vertaistukea, yhteenkuuluvuuden tunteen ja elämänmittaisia ystävyyksiä Sylvan kursseilta ja leireiltä.

Koti löytyi Atlantin takaa

28-vuotias Anu on kotoisin Helsingistä, mutta vietti lapsuutensa Salossa. Ulkomailla hän on asunut viimeiset viisi vuotta. Anu valmistui alkukeväästä 2014 Kean Universitystä kauppatieteiden kandiksi ja työskentelee nyt analyytikkona kansainvälisessä finanssiyrityksessä.

– Yhdysvaltoihin opiskelemaan tulo oli sattumaa. En ikinä suunnitellut sitä, se vain jotenkin tapahtui. Tein klassiset eli tulin lomalle ja jäin. Sain kaikki asiat järjestettyä, että pystyin jäämään tänne kouluun.

Anu ei ole käynyt Suomessa vuoden 2010 jälkeen, mutta hänen vanhempansa ja ystävänsä ovat vierailleet naisen luona rapakon takana säännöllisesti.

– Tällä hetkellä täällä asuminen tuntuu hyvältä ja töissä täällä käyvänä minulla ei ole suunnitelmia palata Suomeen takaisin, ainakaan vielä.

 

– Syöpä tulee aina olemaan osa minua ja elämääni. Sanoisin, että minulla on viha-rakkaus-suhde sairastettuun syöpääni, nyt 28-vuotias Anu sanoo. 

”Anna itsellesi aikaa parantua”

Sairastettu leukemia ei näy Anun arjessa, “arvet” kylläkin. Hän on käynyt jo muutaman vuoden ajan läpi hampaiden korjauttamisprosessia, sillä syöpälääkkeet vaurioittivat Anun hampaita peruuttamattomasti.

– Olen vihdoin ja viimein uskaltanut ottaa askeleen, jossa minulle tehdään tekohampaat, hammasimplanttien ja siltaproteesien yhdistelmänä. Tämä ei ole ollut itsestään selvä asia, koska ulkomailla asuvana on vaikea lähteä Suomeen tekemään isoa hammasremonttia, ja Yhdysvallat on tunnetusti kallis maa. Onneksi minulla on vanhemmat, jotka ovat pystyneet auttamaan rahallisesti hammasprojektin kanssa.

Yksi asia Anua vielä huolestuttaa sairastetun syövän ja tulevaisuuden suhteen.

– En ole uskaltanut mennä perinnöllisyystesteihin, että voinko edes saada joskus perhettä, ehkä pelon takia olen sysännyt asiaa syrjään. Tämä tulee olemaan seuraava henkinen taisto itseni kanssa.

Mitä Anu sitten sanoisi sellaiselle lapselle tai nuorelle, joka parhaillaan käy läpi raskaita syöpähoitoja?

– Anna itsellesi aikaa parantua haavoista. Se voi viedä montakin vuotta, kuten minulla. Kyllä se päivä sieltä tulee. Myös usko itseen on ollut vahva kannustustekijä minulle. Jos itse ei usko itseensä, niin miten kukaan muukaan voi uskoa sinuun? Vaikka kävin läpi rankan kokemuksen, ja joskus toivo saattoi loppua kesken vähäksi aikaa, olen tänään onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Jokainen voi saavuttaa ihan mitä tahansa, kunhan vain uskoo itseensä ja vahvuuteen mennä vaikka sen harmaan kiven läpi.

teksti: Mari Pöyhtäri
kuvat: Anu Kourimo