Siirry suoraan sisältöön

Mitä tapahtuu syövän jälkeen?

Emilia Ollikainen

Emilia Ollikainen

Mitä tapahtuu syövän jälkeen? Kun sairastuin syöpään vuonna 2014, elin kohti hoitojen loppumispäivää. Se oli suurin motivaationi, vaikka tuntuikin aina välillä kaukaiselta ja jopa saavuttamattomalta. Kun vihdoin vapauduin hoidoistani, huomasin, ettei se tuntunut ollenkaan siltä kuin kuvittelin. Olin tietysti iloinen, että kahden ja puolen vuoden sairastaminen oli takana päin. En kuitenkaan malttanut odottaa sitä, että pääsen täysin eroon kaikesta syöpään liittyvästä. Kaiken sairastamisen jälkeen ihmettelin, että minua ärsyttivät jopa harvat ja pikaiset kontrollikäynnit. Ymmärrän, mistä kaikki johtui; elämäni oli kaksi ja puoli vuotta pyörinyt syövän ympärillä, ja halusin vihdoin alkaa elämään normaalia elämääni, johon ei liittynyt sairaalaa tai sairastamista missään muodossa.

Hoitoni loppuivat virallisesti vuonna 2016. Olin tuolloin 14-vuotias, ja siirryin elämässäni eteenpäin täysin normaalin nuoren elämään. En tuohon aikaan tullut ajatelleeksi aikaa sairaalassa tai mitään muutakaan syöpään liittyvää. Syöpä oli kuitenkin pitkään minulle aihe, josta oli vaikeaa puhua muiden kuin läheisteni kanssa. Välttelin sairauden tulemista puheeksi, ja vaivaannuin jos niin kävi. Minun kohdallani asioiden käsittely alkoi parin vuoden kuluttua hoitojen loppumisen jälkeen.

Minulle suurin huolenaihe syövän jälkeen on ollut uusiutumisen pelko. Ajatus uusiutumisesta oli minulle pelottava erityisesti siksi, koska tietäisin etukäteen mitä tulisin toistamiseen kokemaan. En tiedä, pääsinkö koskaan kunnolla ”yli” tästä ajatuksesta – jossain vaiheessa se vain jäi taka-alalle, eikä ajatellut sitä enää sen kummemmin. Mietin yhä joskus tällaisia asioita, enkä voi sanoa etteivät ne tunnu yhtään inhottavilta. Olen kuitenkin oppinut, ettei asioiden murehtiminen etukäteen vie stressiä ja ahdistusta pois, vaan ennemminkin lisää niitä.

Mietin leukemian jälkeen paljon muita ihmisiä, jotka joutuivat kohtaamaan syövän. Tämä ajatus saikin minut osallistumaan vapaaehtois- ja vertaistukitoimintaan. Vapaaehtoistoiminta onkin ollut positiivinen kokemus, joka tärkeimpänä kaikista on kasvattanut minua ihmisenä ja opettanut taitoja käsitellä negatiivisiakin ajatuksia. Jos joku miettii vertaistuki- ja vapaaehtoistoimintaan osallistumista, voin antaa vain positiivisia suosituksia siitä. Parhaimmillaan toiminta helpottaa sairastavien oloa ja mielentilaa, ja antaa myös auttajalle itselleen voimaa ja positiivista oloa auttamisen ilosta.

Tiedän, että monet sairastuneet ja sairastaneet taistelevat vaikeiden ajatusten, kuten esimerkiksi juuri syövän uusiutumisen kanssa. Tiedän myös, etteivät ne katoa sanomalla ”älä mieti sitä” tai ”turha sitä on etukäteen murehtia”. Jokainen käsittelee asioita eri tavalla ja yksilöllisesti, omaa tahtiaan. Puhuminen ja asioista keskusteleminen on paras apu, mitä voi hyödyntää vaikeita kokemuksia käsitellessä. Itse olen saanut paljon lohtua myös vertaistuesta, ja olen löytänyt uusia tapoja suhtautua asioihin. Kukaan ei voi tietää varmasti, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Vaikeiden ajatusten kanssa ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin. Joskus on vaikeaa muistaa, kuinka paljon vertaistukea ja apua on tarjolla, ja vielä vaikeampaa on saada itsensä oikeasti avautumaan ja hakeutumaan avun pariin. Kun kuitenkin tunnistaa tarvitsevansa juttuseuraa ja vertaistukea, se voi olla korvaamatonta. Kannustan kaikkia ottamaan vastaan avun, jota on tarjolla.