Siirry suoraan sisältöön

Elina Meklin tanssii syövästä huolimatta sekä syövän vuoksi. Tanssilla hän tuo ulos tunteitaan.

Toipilas-koreografian suunnittelu oli terapiaprosessi

Sylva 2/2020
Julkaistu Sylva-lehden numerossa 2/2020

Aivokasvaimeen sairastunut Elina Meklin ilmaisee sairauden herättämiä tunteita tanssin keinoin. Sanat eivät aina riitä.

Jyväskyläläisellä, 23-vuotiaalla Elina Meklinillä todettiin kaksi vuotta sitten aivokasvain. Se saatiin leikattua nopeasti ja onnistuneesti.

– Leikkauksen jälkeen sain epilepsiadiagnoosin. Olin helmikuussa 2020 kontrollikäynnillä. Jouduin kuulla lääkäriltä ne pelätyimmät sanat: Aivokasvain on uusiutunut. Juuri kun olin saanut jälleen elämästä kiinni, oli jälleen aloitettava hoidot.

Maaliskuussa 2020 Elina käy joka arkipäivä sädehoidossa.

– Jokainen päivä ei ole hyvä päivä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää, toteaa Elina Meklin. Hän uskoo, että kivustakin voi joskus tulla voiman lähde.

Kaiken keskellä nuori nainen tanssii. Hän on löytänyt tanssista terapeuttisen ilmaisumuodon tunteilleen.

– Tanssimalla voin ilmaista kaikkea sellaista, mitä en sanoilla pystyisi. Koreografioiden kautta pystyn kehollisesti tuomaan ulos minussa ilmeneviä tuntemuksia, hän toteaa.

Vahvaa tukea ja kanssakulkijuutta Elina saa lapsuudenperheeltään, ystäviltään ja avopuolisoltaan.

Tyttö, joka tuijottaa oksaa

Elina Meklin on kotoisin Kuopiosta. Hän elää avopuolisonsa kanssa nykyisin Jyväskylässä. Liikuntapedagogiikan opinnoissa Jyväskylän yliopistossa on menossa neljäs vuosi. Gradu on  valmisteilla. Kuopiossa asuu ydinperhe: äiti, isä ja veli. Sisko asuu toisaalla.

Tällä hetkellä Elina valmentaa Jyväskylän Naisvoimistelijoiden tanssillisessa voimistelussa kilpailevaa Aurora-joukkuetta. Hän on tehnyt heille kolmen minuutin koreografian, jonka nimi on Toipilas. Siinä on 12 tanssijaa. Viime syksynä aloitettu koreografian tekeminen oli Elinalle itsessään terapiaprosessi.

– Sain tanssiesityksen idean Ateneumista, jossa on Helene Schjerfbeckin maalaus pienestä toipilaasta, tytöstä, joka tuijottaa kukanoksaa. Tanssijat ovat esityksessäkin samassa alkuasennossa kuin maalauksessa. Maalauksessa ja esityksessä idea on siinä, että elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa. Katse on keväässä. Toivo herää, Elina selvittää.

Idea Toipilas-teoksen koreografiasta syntyi, ennen kuin Elina sai tiedon kasvaimensa uusimisesta. Uuden tilanteen myötä koreografia on saanut uudenlaisia sävyjä.

Vahvaa tukea ja kanssakulkijuutta Elina saa perheeltään, ystäviltään ja avopuolisoltaan.

Elämässä kiinni liikunnalla

Haastatteluhetkellä tanssiesitystä ei ole vielä nähty, mutta esityksiä on tulossa – mahdollisesti ainakin videon välityksellä nähtäväksi, myös Sylvan tapahtumiin koronavirus-epidemian hellitettyä. Sitten kun kokoontumiset ovat taas mahdollisia, Elina on valmis tarjoamaan liikunnallisia hetkiä pienille syöpäpotilaille.

– Jyväskylän naisvoimistelijoiden tiloissa on hienot puitteet erilaisten temppujen tekemiseen ja leikkimiseen, kuten vaikkapa keppihevosteluun. Pienten syöpäpotilaiden tilanne koskettaa minua syvästi. Haluan olla niin suuri tuki muille sairastuneille kuin vain voin olla kanssakulkijuuden hengessä, hän summaa.

Opiskelijan elämään liikunta tuo tärkeän arkirutiinin.

– Pysyn elämässä kiinni, kun saan liikkua. Olen pienestä pitäen liikkunut: uinut, lasketellut, tanssinut ja voimistellut sekä kilpaillut monissa lajeissa, hän sanoo.

 

Elämän haurauden tiedostaminen on tehnyt Elinasta vahvemman.

Päänsärystä sairaalaan

Palaamme Elinan sairauden alkuvaiheisiin, syksyyn 2017.

– Olin töissä. Minulle tuli todella kova päänsärky ja pahoinvointi. Työkaverini soittivat ambulanssin. Sairaalassa epäiltiin aivoverenvuotoa. Seuraavan päivän magneettikuvaus osoitti aivokasvaimen oikeassa ohimolohkossa.

Nuorelle naiselle ja hänen läheisilleen koko tapahtuma oli suuri shokki; kuin matto olisi vedetty jalkojen alta.

– Lääkärin soittaessa minulle tuloksista, hän kysyi, oliko minulla kysyttävää. En osannut kysyä mitään, mutta puhelun loputtua tuli mieleen kymmeniä kysymyksiä. Käperryin pelokkaana avopuolisoni kainaloon.

Noin kuukauden kuluttua Elina oli koepalaleikkauksessa Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Seuraavassa kuussa oli varsinainen leikkaus. Lääkärin mukaan leikkaus meni hyvin. Kasvain saatiin pois.

Leikkauksen jälkeen Elina alkoi saada lieviä epilepsiakohtauksia, joita on seurattu parin vuoden ajan. Kasvaimen uusiutumisesta hän sai tiedon helmikuussa 2020. Sädehoitojakso kestää kevään ajan. Toista leikkausta ei ilmeisesti voida tehdä kasvaimen sijainnin vuoksi.

Tukiverkoston tärkeys

Elina muistelee hetkeä, jolloin lääkäri soitti diagnoosista.

– Kun minulle soitettiin tuloksista, olin täysin tietämätön siitä, mistä saisin esimerkiksi keskusteluapua tällaisen suuren uutisen äärellä. Jos olisin asunut yksin, olisin varmasti ollut vielä heikommassa asemassa, hän sanoo.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön, YTHS:n terveydenhoitajalta Elina rohkaistui pyytämään keskusteluapua. Aika olisi hoitajalta löytynyt parin kuukauden päästä.

– Avopuolisoni auttoi minua saamaan keskusteluapua julkisen terveydenhuollon ulkopuolelta. Mietin niitä opiskelijoita, jotka ovat tällaisessa tilanteessa jääneet täysin yksin. Ehkä auttaisi, jos osaisi kovasti itse vaatia ja olla aktiivinen, mutta nuorena, nöyränä ja sairastuneena siihen ei aina löydy voimavaroja.

Opiskelijan taloudellinen tilanne on usein tiukka. Kun sairaalasta tulee viiden kympin lasku joka päivältä, se osaltaan rasittaa taloutta entisestään.

– Sairastaminen ei ole halpaa, vaikka Suomessa hyvä ja halpa erikoissairaanhoito onkin, Elina toteaa.

– Pysyn elämässä kiinni, kun saan liikkua. Olen pienestä pitäen liikkunut: uinut, lasketellut, tanssinut ja voimistellut sekä kilpaillut monissa eri lajeissa, Elina Meklin sanoo.

Vahvemmaksi ja tietoisemmaksi

Elina kokee kasvaneensa henkisesti sairautena aikana. Aluksi hän mietti, onko elämä epäreilua ja ’miksi juuri minä’ – olihan hänellä olleet hyvin terveet elämäntavat.

– Myöhemmin olen hyväksynyt sen, että tällainen elämäntilanne on nyt kohdallani. Olen oppinut, miten hauras on elämä.

– Olen oppinut nauttimaan tästä hetkestä ja ymmärtänyt sen, että elämä ei ole tulevaisuutta, vaan se tapahtuu nyt. Ennen suuntauduin enemmän tulevaan. Ajattelin, että ensin pitää valmistua ja sen jälkeen pyrkiä seuraavaan asiaan. Nyt pidän arvossa tätä hetkeä sekä erityisesti niitä hetkiä, jotka vietän läheisteni seurassa.

Tulevaisuuden rakentaminen on muuttunut enemmän läsnäoloksi. Elämän haurauden tiedostaminen on tehnyt nuoresta naisesta vahvemman.

– Minusta on tullut tietoisemmaksi itsestäni, omista ajatuksistani ja maailmasta. Olen varmasti nyt paljon aikuisempi. Samalla olen oppinut tunnistamaan omia rajojani. En enää vaadi itseltäni liikaa.

 

Teksti: Merja Kiviluoma

Kuvat: Haastateltavan arkisto