Tilaa kysymyksille

Kirjeitä kuolemalle on Kati Keskihannun sooloteatteriesitys, joka kuvaa sairaalassa olevan lapsen tuntemuksia, jotka hän pukee kirjeiden muotoon. Kirjeet ovat osoitettu Kuolemalle.

”Luin jostain kirjasta, että ihmiset voi myös muuttua tähdiksi tai kukiksi. Mä en haluaisi olla voikukka. Enkä petunia. Ja muutenkin, mieluummin tähti kuin kukka. Jos saa valita.”

Näin kirjoittaa kirjettä 10-vuotias Käpy itse luomalleen Kuolema-hahmolle sairaalassa. Kyseessä on Kirjeitä kuolemalle -teos, joka kertoo lapsen sairastamisesta ja kuoleman läheisyydestä.

Lastenkulttuuriin ja perhetyöhön sekä erilaisiin perheiden kriisitilanteisiin erikoistunut teatteri-ilmaisun ohjaaja Kati Keskihannu esittää teoksen soolona. Hän on itsekin lapsena käynyt läpi vakavan sairauden ja tietää mitä on olla tässä tilanteessa.

Näytelmä on tarkoitettu esimerkiksi pitkäaikaissairaan lapsen perheille, heidän läheisilleen tai avuksi luokkaan, jonka oppilas on hiljattain kuollut. Se sopii yhtä hyvin myös potilasjärjestöille ja terveysalan ammattilaisille.

Lavasteena esityksessä on projisointikankaasta valmistettu kupoliteltta, johon heijastetaan liikkuvaa kuvaa. Samalla kuullaan esitystä varten sävellettyä musiikkia, joten kuulijalle muodostuu kokonaisvaltainen aistillinen kokemus.

 

Voimaannuttavaa kohtaamista

Kirjeitä Kuolemalle antaa äänen 10-vuotiaalle tytölle, joka pohtii omaa, mahdollisesti piankin tapahtuvaa kuolemaansa sairaalassa. Kysymykset ovat hyvin todellisia ja aitoja, vaikka kyseessä ei ole kenenkään tietyn henkilön tarina.

– Kysymykset auttavat lasta kohtaamaan kuolemanpelon. Esityksen sisällön tarkoitus on olla voimaannuttava eikä pelottava. Kuolemasta tuleekin pikkuhiljaa Kävyn pään sisäinen ystävä eikä vihollinen.

– Vaikka kysymyksiin ei oikeastaan voida vastata, kysyminen on silti tärkeätä, sillä päähenkilön sisäinen dialogi antaa kysymyksille luvan ja tilan, kertoo Kati Keskihannu.

Luottamuksen edetessä kysymykset Kuolemalle tulevat yhä suoremmiksi. Aluksi Käpy kertoo Kuolemalle perustietoja: oman nimensä taustoista, harrastuksistaan, kirjeenvaihtokavereistaan, joululahjoistaan yms. Lopulta hän myös kapinoi Kuolemalle: ”Kenet sä viet seuraavaks? Otatko sä Eeron, kun se on mun paras kaveri täällä? Vai Piian, kun se on mun sisko? Vai äidin? Vai vietkö sä koko mun perheen? Mitä mä oon tehnyt? Oonko mä seuraava?”

 

Tunteiden kirjoa

Esittäjä ei niinkään näyttele sairasta lasta, vaan hän välittää lapsen kokemuksia ja tunteita myös fyysisellä elekielellä. Käsikirjoittajat, Keskihannu ja Reetta Vehkalahti, halusivatkin alun alkaen ilmentää suuria tunteita.

– Esitykseen kuuluvat suru, ikävä, pelko, viha, sisaruuskateus, mutta myös toivo, ilo ja tulevaisuuden suunnitelmat sekä isotkin unelmat vaikkapa siitä, mitä lapsi tekee päästyään sairaalasta ja kasvettuaan aikuiseksi. Nämä ovat useimpien sairastavien lasten ajatuksia.

Lapsi ei kuitenkaan identifioi itseään sairauksiinsa samalla tavalla kuin aikuinen.

– Lapsi ei ole vain potilas, lääkärien käsissä kulkeva parannettava keho, vaan mieli ja leikki. Hän on lapsi, joka uskaltaa elää enemmän nykyhetkessä, kiteyttää Keskihannu.

Sairaalaklovnitkin tietävät, että jos lapsessa on vähänkään energiaa, hän haluaa heti leikkiä, vaikka se olisi vain käden heiluttamista. Mielikuvitus ei ole kahlittavissa kehoon, vaan se on paljon rajattomampi.

 

Hyvää yötä, Kuolema

Tytön diagnoosia ei esityksessä kerrota, sillä tytön kokemus on diagnoosia tärkeämpi. Kuoleeko Käpy lopussa?

– Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta, joten sen voi jokainen katsoja mielessään päättää. Viimeisen kirjeen kohdalla tytön ajatuksissa on selvästi enemmän lämpöä ja hyväksymistä. Käpy sanoo hyvää yötä Kuolemalle ja lisää ”puhutaan huomenna uudelleen”.

Yleensä ottaen lapsi voi selviytyä esimerkiksi syövästä, vaikka ennuste olisi huonokin. Toisaalta osa myös kuolee sairauteensa.

Esityksen jälkeen esittäjä tarjoaa katsojille mahdollisuuden myös tulla lavalle.

– Jos joku ei ole aiemmin kokeillut sairaalapetiä, sitä voi esityksen jälkeen testata. Lapset voivat halutessaan kokeilla vaikkapa vilkkulenkkareita, jotka Käpy sai joululahjaksi.

Esitykseen kuuluu olennaisena osana myös taidetyöpaja, jonka Keskihannu ohjaa yhdessä lapsen suruprosesseihin erikoistuneen toimintaterapeutin tai paikallisen kriisityöntekijän kanssa.

 

Mahdollisuus lisätuen piiriin

Tunteitakin saattaa herätä. Näin voi käydä erityisesti niillä, jotka ovat kokeneet sisarensa tai lapsensa tai muun läheisensä menettämisen.

On mahdollista päästää itku ulos. Itku ja nauru ovat molemmat sallittuja.

– Samassa kohtauksessa toinen voi itkeä ja toinen nauraa. Esille nousevia tunteita ei toki ole tarkoitus niin sanotusti käsitellä loppuun yhden esityksen aikana. Siksi pyydämmekin ihmisiä työpajoihimme. Ne ovat pienryhmiä, joissa voidaan käsitellä sekä kuolemateeman että esityksen herättämiä tunteita ja ajatuksia.

Kati Keskihannu tuo myös aina paikalle esitteitä erilaisista potilas- ja tukijärjestöistä.

– Minun tarkoitukseni on olla tienviittana lisätuen piiriin, oli se sitten potilasjärjestö, ammattiapu, seurakunta, terapeutti tai joku muu tuki, hän toteaa.

 

Puhuminen auttaa

Lapsen kuolema on edelleen tabu, jota on vaikea käsitellä. Sairaalle lapselle kerrotaan kuolemasta usein vain vähän tai siitä ei puhuta lainkaan. Toki kuolemasta puhuminen lapsen kanssa riippuu pitkälti lapsen iästä.

Teatteri-ilmaisun ohjaaja Kati Keskihannu on työskennellyt paljon lasten ja nuorten parissa. Hän on ohjannut muun muassa Sylva ry:n järjestämiä syöpää sairastavien nuorten kursseja työparinsa toimintaterapeutti Niina Ollikaisen kanssa.

Mikäli kuoleman vaihtoehto herättää pelkoa, siitä on hyvä puhua lapsen kanssa.

– Se, ettei kuolemasta puhuta, on tuskin paras vaihtoehto lapsen ja nuoren kannalta. Jollei lapsella ole kuolemasta riittävästi tietoa, hän saattaa päätyä kuvittelemaan viikatemiestä ja mieltää vaikkapa kuoleman olevan pahan miehen hyökkäystä.

– Kaikki tieto, joka selättää sitä mihin pelokas mieli voisi vaeltaa, on hyvä, kiteyttää Keskihannu.

 

Keskustelupohjaa ja taustatukea

Keskihannu haluakin antaa perheille keskustelupohjaa ja taustatukea esimeriksi juuri Kirjeitä kuolemalle -teoksen sekä työpajojen keinoin. Vaikka kysymyksiä on kuoleman edessä enemmän kuin vastauksia, kysymyksiä tulisi saada esittää. On olemassa tiettyjä asioita, joita tiedetään esimerkiksi kuoleman biologisesta puolesta.

– Sen lisäksi vanhempi voi vaikkapa tunnustaa, että ”en tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mutta mietitään tätä yhdessä”.

Tärkeintä on, että lapsella on tunne vanhemman läsnäolosta, osallistumisesta ja turvasta, eikä kuolemasta tehdä pelottavaa.

Kun puhutaan kuolemasta vaikkapa koululuokassa, tärkeää on uskaltaa nostaa kuolema ja kuolemanjälkeinen elämä rohkeasti puheenaiheeksi. On hyvä kuitenkin korostaa sitä, että kuolemakäsitykset voivat vaihdella.

– Elämme monikulttuurisessa maailmassa. Joukossa on usein uskonnottomia sekä elämänkatsomuksiin sitoutuneita. Kaikki se mikä lohduttaa aikuista, lohduttaa myös lasta ja kaikki se kannattaa ottaa käyttöön, kiteyttää Keskihannu.

Kirjeitä kuolemalle -teoksen ensi-ilta oli 1.10.2017 Turussa. Sylvan syyskuisen tietoisuuskuukauden aikana esitys kiertää Turussa, Porissa, Helsingissä, Jyväskylässä, Kuopiossa ja Tampereella, osta lippuja Tiketistä. Esitys on tilattavissa valtakunnallisesti. Lue lisää esityksestä täällä.

Teksti: Merja Kiviluoma
Esityskuvat: Jussi Virkkumaa