Suoraan sisältöön

Vapaaehtoisuuden korvaamaton merkitys

Ennen sairastumistani leukemiaan, harrastin vielä muodostelmaluistelua. Tuolloin laji oli minulle tapa purkaa niin positiivisia kuin negatiivisiakin tunteita urheilun kautta, ja elämäni oli hyvässä tasapainossa terveellisten elämäntapojen, ystävyyssuhteiden kuin myös koulunkäynnin osilta. Sairastuessani leukemiaan 11-vuotiaana vuonna 2014, kaiken muun ajatusmyllerryksen keskellä muistan tunteen siitä, että rakas harrastus vietiin minulta pois. Siinä missä ennen olisin tyhjentänyt pään urheilemalla, makasin nyt sairaalasängyssä ilman mitään tekemistä, mikä olisi voinut viedä ajatukseni muualle.

Hoitojen edetessä luistelun tilalle tuli hiljalleen toinen aina rakastamani harrastus, musiikki. Musiikin kuuntelu ja laulaminen auttoivat minua korvaamattoman paljon sairauden vaikeissa hetkissä. Saatoin olla niinkin huonossa kunnossa, etten jaksanut laulaa, enkä joskus edes puhua — mutta ainakin tiedettiin, että seuraavan kerran kun hyräilin edes vähän melodiaa aloin jo olla paranemaan päin.

Siinä missä musiikki on ihana asia ja yhä yksi tärkeimmistä asioista elämässäni, olen kuitenkin sitä mieltä että yksin kivat harrastukset eivät riitä tukemaan potilasta sairauden edessä. Siihen vaaditaan vertaistukea, vapaaehtoisia, ja minun tapauksessani hyödyin paljon myös terapiasta. Ajatuksia risteilee sairauden aikana päässä täysin eri tavalla kuin vakaassa elämäntilanteessa, ja monet niistä voivat olla negatiivisia ja pelottavia. On tärkeää, että sairastava ei tunne olevansa tilanteessa yksin.

Sairastuneena saamani vertaistuki ei koskaan ollut väkinäistä. Minua ei pakotettu kertomaan ääneen kaikista inhottavimpia ajatuksiani, eikä mikään koskaan tuntunut erityisen raskaalta tai hankalalta. Itse asiassa suurimman osan vertaistukiajasta teimme ihan muita juttuja, joka sai minut paremmalle tuulelle kahdesta syystä; ensimmäiseksi, sain tyhjentää pääni, juuri niin kuin esimerkiksi ennen luistelun parissa. Mutta toiseksi, sain viettää aikaa ihmisen kanssa, joka ymmärsi. Pelkkä tieto siitä, että olin ihmisen seurassa, joka oli nyt terve, mutta oli ennen käynyt läpi sen mitä minä kävin läpi nyt, toi minulle sanoinkuvaamatonta lohtua. Ja sitä vertaistuki mielestäni on parhaimmillaan.

Lähdin sairauteni jälkeen mukaan vapaaehtoistyöhön. Jo nyt, 18-vuotiaana nuorena aikuisena, olen saanut siitä irti paljon. Sylva on antanut minulle mahdollisuuden toteuttaa vapaaehtoistyötä omalla tavallani; kirjoittaen, sosiaalisen median eri vaikutuskanavien kautta sekä kuvallisesti. Kuitenkin tärkeimpänä kaikista pidän vuorovaikutusta ihmisten välillä. Kuunteleminen, läsnäolo, henkinen tuki sekä ymmärrys muodostavat mielestäni vapaaehtois- ja tukihenkilötoiminnan kulmakivet.

Vertaistukitoiminta voi olla suurien tunteiden purkamista ja isojen ongelmien miettimistä, jos sen haluaa niin olevan. Minä sain kuitenkin eniten irti vertaistuesta silloin, kun puhuimme niitä näitä välillä sairaudesta ja välillä elämästä yleensä. Samalla vietimme yhteistä aikaa – siksi vertaistuki tuntui parhaimmillaan ystävyydeltä.

Kansainvälistä vapaaehtoisten päivää vietetään 5. joulukuuta. Tuona päivänä haluan erityisesti muistella vapaaehtoisuutta sen kaikessa tärkeydessään; kuinka tärkeää sitä on saada ja kuinka palkitsevaa sitä on antaa. Tämän tekstin kautta haluan rohkaista kaikkia hakemaan vertaistukea tai mahdollisesti itse osallistumaan vapaaehtoistoimintaan jossain muodossa.

Emilia Ollikainen

Mä oon Emilia, oululainen 18-vuotias lukiolainen, ja Sylvan 2020 kesäharjoittelija. Mulle tärkeää on vapaaehtoistyön lisäksi esimerkiksi kirjoittaminen, joka on mulle keino jakaa ajatuksia tärkeistä asioista. Myös muu luova tekeminen kuten musiikki on osa jokapäiväistä elämää. Lähdin Sylvan toimintaan mukaan, koska olen itse kokenut syövän vuonna 2014. Sairauden jälkeen päätin, että mun kokemusten ja ajatusten jakaminen voi olla tärkeää jollekin, joka joutuu kokemaan saman.