Anun tarina

Anu sairastui Hodgkinin lymfoomaan vuonna 2016 ollessaan 26-vuotias. Sairastuessa Anun elämäntilanne oli vakaa. Hän oli seurustellut puolisonsa kanssa vuoden, ja he asuivat yhdessä kolmen koiransa kanssa Helsingissä. Aktiiviselle ja liikunnalliselle Anulle sairastelu ja lamaannuttava väsymys ei ollut normaali olotila. 

“Olin ollut oikeastaan koko alkuvuoden kipeä, jonka takia ravasin lääkärissä paljon. Luulin, että olin vain jotenkin tosi loppu ja uupunut ja, kroppa reagoi tavallaan pakottamalla lepäämään. Irtisanouduin jopa silloisesta työstäni, koska ajattelin, että se auttaa mua paranemaan”, Anu kertoo. 

Jälkikäteen ajateltuna Anu on varma, että hänen sairautensa olisi voitu havaita paljon aiemmin, jos jatkuvaa sairastelua olisi lähdetty tutkimaan tarkemmin. Anu kävi kesän aikana useilla lääkäreillä, jotka määräsivät toistuvasti uuden antibioottikuurin. Olo helpottui aina hetkeksi, mutta vaikutus myös lakkasi pian. 

“Vasta kun kaulalleni nousi näkyvä patti, minut otettiin tosissaan ja aloitettiin tarkemmat tutkimukset ja pian diagnoosin varmistuttua myös hoidot”, Anu kertaa muutaman vuoden takaisia tapahtumia. Alkusyksystä saadun diagnoosin jälkeistä epätietoisuutta oli välillä vaikea käsitellä. “Kun asiat yksi kerrallaan selvisivät ja pystyi muodostamaan paremman kuvan tulevasta, sekä omani, että läheisten kova huoli muutti muotoaan”. 

Yhä sama Anu

Anu ja hänen puolisonsa olivat seurustelleet vuoden syöpädiagnoosin aikaan. “Muistan sanoneeni hänelle silloin heti alussa, että jos hän haluaa lähteä, niin se hetki on nyt, mutta hoitojen aikana hän ei saa jättää mua. Onneksi hän ei lähtenyt”, Anu naurahtaa. Anun syöpä oli parisuhteelle ensimmäinen iso kriisi ja se kasvatti heitä molempia valtavasti. “Mun puoliso otti valtavan vastuun, kun hoiti kaiken. Hän kävi töissä, opiskeli, teki työssäoppimista ja vielä huolehti kotiarkea oikeastaan yksin”. 2 vuotta sitten naimisiin mennyttä pariskuntaa syöpä nivoi yhteen entisestään.  “Uskon, että tämän kokemuksen jälkeen me selvitään yhdessä muistakin eteen tulevista kriiseistä”.

Hoitojen aikana Anu vietti paljon aikaa äitinsä luona Kotkassa. Se oli arjen pyörimisen kannalta järkevää, koska hänen voimansa olivat rajalliset. Hän kertoo perheen olleen hänelle aina läheinen ja sairauden aikana he lähentyivät vielä entisestään. Anu ajattelee, että läheisille yksi vaikeimmista asioista on ollut nähdä sairauden eteneminen hänen fyysisessä olemuksessaan.

“Rankat hoidot kuihdutti, olin huonovointinen ja väsynyt. Sen näkeminen oli varmasti tosi rankkaa esimerkiksi mun sisaruksille”, Anu kertoo. Tieto siitä, että muuttuneen ulkokuoren sisällä on yhä sama Anu, lohdutti. Isänsä kanssa Anu kertoo lähentyneen paljon sairauden aikana. “Isän veli kuoli samaan syöpään, jota minä sairastin. Se tietenkin aiheutti epävarmuutta ja pelkoakin. Kun tieto lisääntyi, myös varmuus parantumisesta kasvoi. Se auttoi omalla tavallaan myös yhteyden muodostumisessa isään. Nykyisin ollaan paljon enemmän tekemisissä, kuin ennen syöpää”. 

Ystäviään Anu tapasi sekä kotikaupungissaan Helsingissä, että äitinsä luona. Myös uusia ihmisiä tuli osaksi elämää. “Kaksi erään kaverini kautta tuntemaani henkilöä tuli minulle tosi läheiseksi. Heillä oli aiempaa kokemusta läheisen syövästä ja he kysyivät saako tulla moikkaamaan. Sitä kautta heihin kasvoi tosi vahvat siteet”. Myös muut ystävät olivat Anulle tärkeitä tukipilareita sairauden aikana. “Heidän kanssaan oleminen oli koko ajan normaalia ja pystyimme puhumaan myös muusta kuin syövästä”, Anu summaa. 

Anulla on myös läheisilleen tärkeä viesti: ”Kiitos kun olitte läsnä, kiitos kun uskoitte siihen että mä paranen, kiitos kun annoitte mun elää niin normaalia elämää kuin vain pystyin, kiitos!” ❤️ 

teksti: Juuli Nakari
kuva: Susanna Kekkonen